Raksalla

Alkuviikon päivät vierähtivät rakennustyömaalla, yllätyksekseni jouduinkin hoitamaan hommat yksikseni. Mark myös viestitteli viimeisiä ohjeita ja sanoi olevansa puhelimen ääressä, jos tarvitsen jotain apua.
Hyvissä ajoin paikalla, listojen tarkastus, radiopuhelimet päälle ym. aamun varmistukset ja valmiina ottamaan ensimmäiset työmaalle tulijat vastaan. Kiirettä piti ja jono lakkaamaton, myös tavarantoimittajat saapuivat rekkoineen. Aamun ensimmäiset tunnit ovat vilkkaimmat, työntekijät ja esimiehet ja muu päällystö saapuu klo 7-9 välillä. Onneksi olen tällä rakennustyömaalla ollut jo muutamia kertoja ja suurimman osan hommista muistin ulkoa.
Silmiini osui lähistöllä oleva roskalavan tyhjääjä, mies paineli työmaalla ilman kypärää ja suojaliiviä. Radiopuhelimella soitto toimistolle, näin ikkunastani virkailijan kiiruhtavan kuljettajan luo, joka kiipesi kuorma-autonsa hyttiin hakemaan asianmukaiset varusteet. Myöhemmin juttelin Health and Safety Officer'in kanssa kyseisestä asiasta ja hän kertoi heti laittaneensa sähköpostia kyseessä olevalle firmalle pyytäen heitä muistuttamaan kuljettajiaan asioiden tärkeydestä. Hän kertoi joutuvansa postittamaan päivittäin samoista asioista.
Vierailijoita myös saapuu taksilla paikalle, maanmittaushenkilöstöä ym. Heidät merkitään eri listoille, taksin rekisterinumeroa myöten. Kaikilta tavarantoimittajilta merkitsemme myös rekisteritunnuksen papereihin. Sekaan tietenkin ajaa työmaan isoja pomoja, joille se nimikirjoitus on vaikea asia, kuten jo aikaisemmassa postauksessa mainitsinkin. Mark oli aikaisemmin viestittänyt tärkeimmät ihmiset ja millaisilla autoilla he ajavat, eli osasin ennakoida tulevaa.
Päivän mittaan luvut vaihtelevat, jotkut poistuvat paikalta, toiset tulevat myöhemmin. Pakko olla koko ajan tietoinen, kuinka monta ihmistä on rakennustyömaalla.
Päivät rakennustyömaalla kuluvat todella nopeasti, jopa liikaakin tekemistä yhdelle ihmiselle. Ensimmäisen päivän jälkeen kertasin mielessäni, tuliko varmasti kaikki tehtyä. Ei ainakaan kukaan valittanut, oma esimieheni soitti pari kertaa nopean puhelun kysyäkseen, kuinka pärjään.
Parin päivän jälkeen jalat olivat puupökkelöinä, pää numeroita täysi, olisin varmaan unissanikin vastannut kuinka monta kattotyöntekijää ja maalaria tai putkimiestä on paikalla, puhumattakaan maansiirtokoneiden miehistöstä.
Loppuviikosta olikin päiväpiiriä ankarassa sateessa ja koleudessa. Hommat menevät todella rutiinilla jo tässä vaiheessa ja tuntuu, ettei edes uutta raportoitavaa löydy.
Viimeinen viikko alkamassa päiväpiirin merkeissä, haikeana tässä jo mietiskelen, miten upea kokemus tämä on ollutkaan ja olisi helposti toiset pari kuukautta menneet.